Aloitimme PikkuKamuni kanssa yhteisen taipaleemme noin kahdeksan vuotta sitten, kun hän oli seitsemänvuotias ja vasta ensimmäisellä luokalla Kontulan alakoulussa. Olin tuolloin itse opiskelija ja asuin opiskelijakämpässä Puotilassa, joten toiveenani oli ollut, että PikkuKamu löytyisi jostain lähistöltä.
Aluksi vähän jännitti, uskon että meitä molempia. PikkuKamuani taisi vähän ujostuttaa vieras aikuinen, minä taas pohdin kuinka suuren vastuun olin ottamassa kantaakseni. Olin työskennellyt nuorempana kesäleireillä vuosia, ja olin jo joitain vuosia pohtinut mahdollisuutta jatkaa työtä lasten kanssa vapaaehtoispohjalta nyt kun omat kauppatieteiden opinnot olivat ohjanneet erilaisen uran pariin. Pitkäaikainen sitoutuminen kuitenkin mietitytti. On aivan eri asia paimentaa pariakymmentä nappulaa viikon kerrallaan, kuin sitoutua yhden nuoren pojan kanssakulkijaksi todennäköisesti usean vuoden ajaksi. Kävi nopeasti ilmi, että huolehdin turhaan.
Löysimme pian yhteisiä kiinnostuksen kohteita; aivan aluksi uimareissut rannoille ja halleihin, myöhemmin jääkiekkomatseissa käymisen. Lätkästä tuli hänelle myöhemmin myös oma rakas harrastus, ja nykyään hän on niin luotettu joukkuetoveri, että hänet äänestettiin kapteeniksikin. Vuosien vieriessä yhteisiin tekemisiimme on tullut uusia sävyjä; olemme käyneet patikoimassa ja syömässä nuotiolla eväitä, kokkailleet pitsaa, pelanneet tietokonepelejä, viime aikoina myös harjoitelleet ruotsin ja englannin kokeisiin.
Pojan kasvaessa keskusteluihin on tullut lisää syvyyttä. Lätkän ohella juttelemme myös elämänvalinnoista ja mietimme PikkuKamuni tulevaisuuden haaveita. Tällä hetkellä kiinnostaisi ura poliisina, mutta halua olisi jättää muitakin vaihtoehtoja auki. Siksi nyt onkin peruskoulun viimeisen puolivuotisen aikana kova loppurypistys päällä, jotta ovet hyvään lukioon aukeaisivat. Yleisesti ottaen juttelemme kaikenlaisesta ja teemme monenlaisia molempia kiinnostavia juttua yhdessä – niin kuin ystävät noin yleensäkin tekevät.
Se onkin tässä se pointti; se mikä alkoi halusta auttaa ja johti vapaaehtoistyöhön, on jo vuosia sitten muuttunut aidoksi ihmissuhteeksi – ystävyydeksi, jota ei sen kummemmin erittele muista perhe- ja kaverisuhteista. PikkuKamuni on minulle vähän kuin pikkuveli. Ehkä hänkin näkee minut vähän kuin isonaveljenä. Isän korvike en ole koskaan pyrkinytkään olemaan. Tämä on sinänsä aivan luontevaa – oma isoveljeni on minua 15 vuotta vanhempi ja ikäeroa minulla ja PikkuKamullani on 18 vuotta. Olen selvästi vanhempi, mutta en niin paljon, etteikö minulla olisi silti lähimuistissa moni hänen hiljan kokemansa elämänvaihe.
Ennen kaikkea toiminta antaa paljon, niin PikkuKamulle kuin Kamulle. Tulemme hyvin juttuun ja meillä on aina hauskaa ja luontevaa. Voin esitellä hänelle maailmaa ja hauskoja uusia juttuja, ja pääsen itsekin toisaalta irti omasta kiireisestä arjestani. Usein myös todella hauskojen juttujen, kuten leffojen ja pelien pariin, joita omanikäisten kavereiden kanssa ei enää niin usein ehdi harrastaa. Kamuus ei ole uhraus, se on molemminpuolinen lahja.
Harri Paananen
Kamu vuodesta 2010
Harri on koulutukseltaan tekniikan tohtori ja kauppatieteiden maisteri, joka toimii Espoon kaupungin elinkeinopäällikkönä. Aiemmin Harri on työskennellyt niin johtamisen tutkijana kuin myynnin, markkinoinnin ja liikkeenjohdon konsultoinnin parissa Suomessa ja ulkomaillakin. Harri pelasi lapsena paljon Sim City -kaupunkistrategiapeliä ja kokee nyt olevansakin unelmatyössään. Vapaa-ajalla Harri viihtyy kirjojen parissa, matkoilla puolisonsa Amandan kanssa, ja kävelylenkeillä perheen koirien Gizmon ja Nipsun kanssa.
