Istuin raitiovaunussa ja katselin isän ja kahden lapsen välistä vuorovaikutusta. Molemmat lapset tuijottivat isää, joka vuorostaan tuijotti kännykkää. Näkymä kosketti. Mukana oli siis paljon vuorovaikutusta, joka puhelimen kautta ehkä onnistui ja tapahtui, mutta konkreettisesti ei, eikä isä edes huomannut lasten halua kontaktiin. Tällaiseen tilanteeseen törmää päivittäin.
Tiedän, että monissa ammateissa opetetaan teoreettisella tasolla vuorovaikutusta. Kuitenkin käytännön harjoitukset jäävät vähälle. Ilmiö muistuttaa koko yhteiskunnassamme vallitsevaa tilannetta: asioista puhutaan teoriassa hienoin käsittein ja analyysein, mutta arkinen kontaktointi (Ulkoministeriön virallinen termi) jää itse kunkin kykyyn omaksua teorian ajatukset ja soveltaa niitä.
Kun Suomi 25 vuotta sitten oli 75-vuotias, olin mukana juhlatoimikunnassa. Yhtenä juhlan teemana oli luonto ja yhteys luontoon. Muistan tutkimuksen, joka osoitti, että Turussa lasten yhteys luontoon oli näkymä bussin ikkunasta tai televisiosta, mutta Joensuussa lapset olivat ulkona, leikkivät tai touhusivat luonnossa, olivat osa luontoa. Saman asian osoittaa Pirkko Saisio näytelmässään Koivu ja tähti. Luontoon suhtaudutaan arvostaen ja siitä kirjoitetaan tohtoritasoisten tutkimusten välityksellä, mutta luonteva yhteys hapertuu.
Olen pohtinut, että vuorovaikutuksen kanssa on tapahtumassa samaa. Tiedämme teoriassa vuorovaikutuksen merkitykset, mutta käytännössä emme osaa toimia. Aika usein kuulen, ettei ”minulla ole riittävästi tietoja ymmärtää esimerkiksi levottomasti käyttäytyvää lasta. Minun on saatava lisää opetusta!”
Mihin katosi terve järki? Jokainen osaa kohdata lapsen, kuunnella lapsen tarpeet ja reagoida niihin, jos haluaa ja luottaa itseensä. Toki toiset meistä ovat sosiaalisesti lahjakkaampia kuin toiset, mutta jokainen voi ymmärtää ja yrittää.
OmaKamu-toiminta on luonnollista yhdessäoloa. Kamu ei pyri järjestämään erityistilanteita tai tapahtumia. Tavallisuus ja arjen rutiinit ovat isoja turvatekijöitä PikkuKamulle. Usein tapaamisten samankaltaisuus voi jopa olla lapselle tai nuorelle paras ”lääke”. Tiedetään mitä odottaa ja ollaan yhdessä, tehdään yhdessä, jolloin keskinäinen vuorovaikutus vahvistuu. Toivon hartaasti, että Kamumme pysyvät arjen tasolla jalat maassa tavatessaan PikkuKamujaan.
Pirkko Lahti
P.S. Toki uskon tutkimuksiin ja teorioihinkin!
Pirkko on suomalaisen mielenterveystyön grand old lady, psykologi ja OmaKamun perustajajäsen. Pirkko on yhä mukana toiminnassa Kamujen koulutuksissa, Kamuklubin (OmaKamu-toiminnan neuvottelukunta) varapuheenjohtajana ja henkisenä tukena.
Tilaa OmaKamu-uutiskirje!
