– Osaatko laskea triljoonaan, kysyy PikkuKamu, kun ajelemme eräänä sunnuntaina Itäväylää kohti Helsingin keskustaa.
– Hmm, sanon minä ja muistelen pitkän matikan opettajaani Veikkoa. Montakohan nollaa siinä mahtaa olla? Yhdeksän vai kaksitoista, mietin otsa rypyssä.
– Enpä taida osata, myönnän auliisti.
– Minä osaan, sanoo PikkuKamu.
Niin ne lapset kasvaa. Muistan PikkuKamun ensimmäisen kerran kolmivuotiaana, joka katseli minua hieman arkaillen sohvan nurkasta. Ei halunnut enää nukkua päiväunia ja kiukutteli iltaisin väsymystään. Silloin hän osasi ajella pikkuautoilla ja piirtää värikynillään upeita impressionistisia teoksia, joista katsojan piti pyytää aina tarkentava selostus. PikkuKamu on aloittanut esikoulun ja sen huomaa. Laskemista on selvästi harjoiteltu.
Vuosi sitten sain häneltä joululahjaksi kortin, jonka hän oli itse piirtänyt. Iso ympyriäinen hahmo, jolla oli kaksi jalkaa ja kädet. Isot pyöreät silmät ja tukka. PikkuKamun äiti kertoi minulle myöhemmin, että se esitti minua. Eeva on kuin peruna, lapsi oli kuiskannut äidilleen. Pienempi ympyrä oli mieheni Antti, ympyriäinen hahmo hänkin. Nauravat suut molemmilla.
– Tiedätkö paljonko on sata plus sata, PikkuKamu kysyy taas auton takapenkiltä.
– Kaksisataa, vastaan terävänä. Helppoa.
– Minä osaa laskea sataan, yy, kaa, koo, nee, hän aloittaa.
Hienoa, automatkamme sujuukin tällä kertaa rauhallisissa merkeissä. Takapenkiltä kuuluu tasaista muminaa. Minullakin on matemaattinen harjoitus: tarkkailen tietöiden vaivaaman Itäväylän liikennemerkkejä. Onko nopeusrajoitus 70, 50 vai 30 kilometriä tunnissa? En todellakaan halua saada ylinopeussakkoja. Edessä on kapenevia kaistoja ja merkillisiä shikaaneja.
Saavumme keskustaan. Tänään ohjelmassa on museo. Kotoa lähtiessämme PikkuKamu oli ilmoittanut, ettei halua lähteä museoon. Onnistuimme äidin kanssa kuitenkin houkuttelemaan hänet museoretkelle, kun lupasimme, että iltapäivällä tulemme taas kotiin. Voihan siellä olla hauskaakin.
Ostamme liput ja saamme tarrat kiinnitettäväksi rintaan. Aulassa opas kysyy, kuinka vanha Pikkukamu on. Hän miettii hetken ja vastaa viisi.
– Mutta minä en ole vanha, hän jatkaa totisena.
– Totta, mutta viisi on juuri sopiva ikä, vakuutan hänelle. Mennäänpä nyt katsomaan museota. Aloitetaan alakerran esihistorialliselta osastolta.
Hämmästyksekseni PikkuKamu viihtyykin kivikautisten esineiden ääressä. Ihmettelemme yhdessä erilaisia miekkoja ja kirveitä, jotka on tehty kivestä, erilaisista metalleista ja puusta. Niillä on voinut metsästää vaikka dinosauruksia. Jännittävässä filmissä ammuttiin jousipyssyllä ja tehtiin nuotio majan sisälle.
Paluumatkalla Itäväylällä PikkuKamu kyselee minulta taas laskutehtäviä. Paljonko on yksi plus kaksi? Paljonko on kaksi plus yksi? Entä kolme plus neljä? Tehtäväni vaikeutuvat loppua kohti. Paljonko on triljoona plus triljoona? Sen minä osaan. Kaksi triljoonaa. Eikun loputtomasti, PikkuKamu korjaa.
Onneksi kotitalo häämöttää jo ja pääsen kiusallisista kysymyksistä. Vien pojan kotiin ja kerron äidille, että meillä oli kiva päivä.
P.S. Triljoonassa on muuten 18 nollaa. Tarkistin netistä. Opettajani Veikko kääntyisi haudassaan, jos tietäisi etten muistanut sitä. Mutta laskin Excelin avulla nopeasti, että jos sataan laskemiseen menee keskimäärin 2 minuuttia, niin minun elinikäni ei riittäisi triljoonaan, vaikka kuinka kiristäisin tahtia. Aion kertoa sen PikkuKamulle, kun taas nähdään.
Eeva Heikkilä
Kamu vuodesta 2015
Kirjoittaja on ollut Kamuna reilut kolme vuotta kahdelle sisarukselle ja aikoo jatkaa, kunnes PikkuKamut saavat valkolakit päähänsä. Ja ystävyys jatkukoon senkin jälkeen.
Seuraava OmaKamu-koulutus käynnistyy Helsingissä 5.3.2019. Ryhdy Kamuksi!
