Olen löytänyt uuden ystävän.
Tästä henkilöstä on tullut minulle hyvin läheinen lyhyessä ajassa.
Olen pitkään tuntenut halua auttaa ihmisiä osallistumalla jonkinlaiseen vapaaehtoistoimintaan. Viime vuosina olen kohdannut useita lapsia ja nuoria, jotka ovat kohdanneet elämässään erilaisia haasteita. Se on koskettanut minua sydänjuuriani myöten. Vaikka usein on tuntunut, etten ole voinut olla avuksi, jo toisen kuunteleminen on synnyttänyt luottamusta ja vahvistanut inhimillistä sidettä välillämme.
Noin vuosi sitten luin paikallisesta lehdestä artikkelin kahdesta henkilöstä, jotka viettivät aikaa yhdessä ystävinä. Aikuinen nainen ja teini-ikäinen tyttö olivat löytäneet toisensa järjestön kautta, joka saattaa yhteen toisilleen sopivia pareja. Yhdistyksen kautta lapset ja nuoret, jotka syystä tai toisesta kaipaavat elämäänsä lisää aikuisia, löytävät heitä.
Tiesin välittömästi, että tällainen toiminta sopii minulle. Otin yhteyttä OmaKamuun ja ilmoittauduin mukaan. Suoritin 15 tunnin valmennuskurssin ja rikostaustani selvitettiin. Sen jälkeen olin valmis tositoimiin ja intoa täynnä!
Erinäisistä syistä johtuen kesti jonkin aikaa ennen kuin minulle sopiva PikkuKamu löytyi. Tavattuani lapsen äidin yhdessä yhdistyksen työntekijän kanssa, sovimme, että ryhdymme tutustumaan toisiimme. Ensitapaaminen pojan kanssa olisi leikkipuistossa alkusyksystä. Täytyy myöntää, että minua jännitti enemmän kuin ensitreffeillä!
Aluksi 6-vuotias, vaaleatukkainen poika oli hieman ujo ja piilotteli äitinsä liepeissä. Minuutin kuluttua hän otti esiin jalkapallon repustaan ja oli valmiina avauspotkuun! Pelailun jälkeen istuimme tauolle nurmikolle. Lapsi halusi esitellä minulle jalkapallokortti-kokoelmaansa. Välipalaa syödessä jutustelimme kaikesta ja ei mistään, aivan kuin elinikäiset ystävät.
Sen jälkeen olemme tavanneet lähes viikottain muutama tunti kerrallaan erilaisten puuhien merkeissä. Marraskuussa vietimme pitkän lauantaipäivän luontoretkellä yhdessä muiden OmaKamu-parien kanssa. Pelailimme, käyskentelimme metsässä, grillasimme, tutkimme ympäristöä, leivoimme pizzaa jne. Aivan mahtavaa yhdessäoloa. Kotimatkalla olimme molemmat onnellisen uupuneita retkestä. PikkuKamuni heitti yllättäen: “Voisimme olla ystäviä loppuelämämme ajan.” Vastasin: “Kyllä, pitäisin siitä kovasti.”
Viime kuukausien aikana olen miettinyt useasti, mitä tämä suhde merkitsee hänelle ja itselleni. Tiedän varmasti, että ystävyys antaa minulle paljon enemmän kuin ottaa. Itse asiassa ainoa asia, jota minulta vaaditaan, on aika. Minulla on 24 tuntia vuorokaudessa. Mihin käyttäisin ne muutamat tunnit viikossa, jotka nyt vietän tämän herttaisen ja innostavan lapsen kanssa? Luultavasti johonkin hölmöön ja yhdentekevään. Laiskottelisin.
Mitä saan tästä? Valtavasti mielihyvää. Lapsen leveä hymy tavatessamme, tiukka ote kaulani ympärillä sukeltaessamme uimahallissa, hänen maiskuttelunsa ääni hampurilaisella käydessämme. Verrattoman arvokkaita hetkiä. Ennen kaikkea tieto siitä, että voin vaikuttaa hänen elämäänsä olemalla turvallinen, kannustava ja rinnalla pysyvä aikuinen, on korvaamatonta.
Jos olet koskaan pohtinut vapaaehtoisena toimimista ja miettinyt millaista se on; anna sille mahdollisuus. Avun antaminen toiselle saa myös sinut aina iloiseksi.
John Grankulla
Kamu vuodesta 2018
”Olen nuorehko mies parhaassa iässä. Neljän aikuisten tyttären isän lisäksi, olen myös isoisä. Lapset ja nuoret ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Heidän kautta löydän monesti yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin. Tällä hetkellä opiskelen kansainvälinen liiketoimintaa, myyntityön ohessa. Vapaa-ajalla vietän aikaa juoksupolulla, patikoin luonnossa, nautin ruuanlaitosta sekä hyvistä erikoiskahveista.
Stressin vastapainoksi harrastan neulomista siellä missä olen; kahvilassa, junassa, kotona tai luonnossa. Kun nappaan puikot käteen niin mieli siirtyy toiseen tilaan ja sielu lepää. Myös klassinen musiikki, bloggaaminen ja runoilu kuuluu lempiharrastuksiin. OmaKamu-toiminta antaa minulle myös hyvän mielen ja iloa elämään!”
