Kamuna pitkään toiminut hallituksen jäsen Eeva Heikkilä peilaa lempeällä kerronnallaan kulunutta vuotta Mika Waltarin sadun kautta. Vaikka vuosi on ollut vähintäänkin erikoinen, erilaiset rajoitustoimet eivät kuitenkaan ole muuttaneet Kamu-suhteiden perimmäistä luonnetta. Miltä poikkeuksellinen vuosi on näyttänyt Kamun silmin?
Eilen luin tarinan kuninkaasta, surusta ja löytyneestä onnesta. Näin se alkoi:
Kuningas ja hänen valtakuntansa olivat kohdanneet kauheita onnettomuuksia: maanjäristyksiä, tulvia, ruttoa ja kuolemaakin. Murheen musertama kuningas vaati mahtikäskyllä poistamaan itseltään sydämen. ”Maailmassa ei ole mitään kauheampaa kuin suru”, sanoi kuningas. Niinpä kuninkaalta kivistävästä rinnasta poistettiin sydän ja se piilotettiin moniin arkkuihin ja lopuksi kuninkaanlinnan alimpaan kellariin. Ja kuinka ollakaan, valtakunta alkoi taas menestyä, rikastua ja vaurastua.
Kuningas katseli aarrekammioonsa kertyviä kultavarastoja. Mutta samalla linnut lakkasivat laulamasta, hevoset eivät viitsineet enää piehtaroida nurmella eivätkä lapset halunneet leikkiä hiekassa.
Kuten saduissa usein, oudoksi muuttuneen tilanteen hoksasi prinsessa. Valtakunta ja kuningas oli saatava elämään. Ja niinpä kuningas lupasi prinsessan ja puoli valtakuntaa sille, joka tekisi kuninkaan jälleen onnelliseksi.
Avuksi saatiin aasi, väkeviä, viekkaita ja vihaisia jättiläisiä sekä tietenkin köyhä ja nukkavieru prinssi. Monien seikkailujen päätteeksi kuningas sai sydämensä takaisin, kukat alkoivat tuoksua puutarhassa ja lapset alkoivat nauraa linnan puutarhassa. Ja prinsessa sai prinssinsä ja he iloitsivat ja riitelivät ja suuttuivat toisilleen ja leppyivät jälleen. Ja elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka.
Näin kerrottiin Mika Waltarin sadussa vuodelta 1947. Sadun kuningas ymmärsi vihdoin, että ilo ja suru ovat sisarukset ihmisen elämässä ja ilman niitä ihmisen elämä on tyhjä.
Koronavuosi ei ole ollut helppo. Ei perheille eikä lapsille, Kamuille tai OmaKamun työtekijöille. Monet asiat on pitänyt miettiä ihan uudella tavalla kuten vaikka tapaamiset, koulutukset ja Kamu-tapahtumat. On pitänyt pohtia miten kokea sitä yhteisöllisyyttä, joka on kuitenkin OmaKamu-toiminnan ydintä.
Minäkin olen kokenut poikkeuksellisen vuoden Kamuna. Olemme PikkuKamujen kanssa harrastaneet yhdessä lukemista. Hainpa vuosia sitten PikkuKamulle ensimmäisen kirjastokortinkin. Aiempina vuosina luin PikkuKamuille ääneen ja välillä he malttoivat kuunnella pitkiäkin tarinoita. Kahdeksanvuotias on tykännyt Tintti-sarjakuvista. Yhä uudelleen ja uudelleen luetaan yhdessä Mustan saaren salaperäisestä gorillasta ja tiibetiläisestä jättiläisestä, jetistä. Kaksitoistavuotias kuuntelee omia podcastejaan. Niistä olen jo ihan pudonnut kärryiltä. Digiaikaan ja virtuaalielämään on ollut vaikea sopeutua. Sekös lapsia naurattaa.
Kamuna haluan antaa aikaani lapsille. Koronavuosi on muuttanut tavalliset asiat juhlaviksi. Olen haaveillut, että pääsisimme taas shoppailemaan koulutarvikkeita tai leipomaan sämpylöitä. Tai pyöräilemään meren rannalla. Onneksi on sentään kännykät ja videopuhelut.
Sovittiin PikkuKamun kanssa, että sonnustaudun maskiin ja vien hänelle ovelle kranssintekotarpeet. Tehdään virtuaalisesti yhdessä ovikranssit ensi viikolla. Avataan WhatsApp-puhelu ja opetellaan, miten kukkanauha kiinnitetään metallirenkaaseen, kuivakukat niputetaan ja kieritellään rautalangalla renkaaseen. Nappasin ohjeet netistä. Saa nähdä millaiset kranssit me saamme aikaan.
Eeva Heikkilä
Kamu vuodesta 2015
Kirjoittaja on toiminut kahden lapsen pitkäaikaisena Kamuna useamman vuoden ajan ja OmaKamu ry:n hallituksessa vuodesta 2017. Hän suosittelee niin isoille kuin pienille vanhoja satuja. Niissä on koko elämä: vaikeudet, toivo, kasvutarina ja onnellinen loppu. Alussa mainittu satu löytyy kirjasta Lasten satuaarteet osa 1.
