#olentukena – kolme tarinaa toiminnasta

10.-17.1.2022 sosiaalisessa mediassa tehtiin jälleen näkyväksi lasten ja nuorten parissa tehtävää vapaaehtoistoimintaa aihetunnisteilla #olentukena ja #jagstöder. Tässä OmaKamun blogissa pääset lukemaan kolmen Kamun tarinoita ja ajatuksia toiminnasta. Haluaisitko sinäkin lähteä ystäväksi lähialueen lapselle tai nuorelle? Lue lisää ja tule mukaan OmaKamu-koulutukseen.

Pikkuneiti – olen iso Kamu pienelle tytölle

Pikkuneidin ja minun yhteinen tarina alkoi muutama vuosi sitten, kun valmistuin OmaKamu-koulutuksesta. OmaKamu-toimintaan tutustuin kirjamessuilla vuonna 2019 ja saman vuoden marraskuussa aloitin koulutuksen.Pikkuneiti oli tuolloin neljävuotias iloinen ja reipas pikkutyttö, joka tarvitsi elämäänsä luotettavaa aikuista arjen haasteisiin. Vaikka yrittäjän arkeni on edelleen superkiireinen, koin tuolloin jo sydämeeni sekä aikatauluuni mahtuvan vielä pienen ihmisen tukemisen. Minulla ei ole lapsia, mutta olen todella ylpeä täti viidelle rakkaalle lapselle. Minulla on myös tärkeä luottamustoimi kuuden kummitätinä. Harmi vain, kun heistä lähes kaikki asuvat niin kaukana ettemme näe niin useasti kuin haluaisin.

Pikkuneidin kanssa tapaamme pari kertaa kuukaudessa yhteisen tekemisen merkeissä ja hän on myös käynyt meillä yökyläilemässä. Olemme käyneet tutustumassa kotieläintilalla, seikkailemassa niin metsässä kuin HopLopissakin, sekä rapsuttelemassa heppoja tallilla. Tietysti minun Urho-koira on meillä touhuissa mukana. Pikkuneiti tykkääkin pusutella ja kouluttaa sitä.

Nyt pikkuneiti on jo eskarissa ja tänä vuonna hän aloittaa koulun! Hänen kanssa vietetyt hetket ovat aina merkityksellisiä minullekin. Kamuna haluan antaa hänelle aikaani, turvallisuutta ja luotettavan aikuisen, joka on lähellä. Olen kiitollinen, että olen saanut näin ison vastuun ja mahdollisuude, kun sain tämän ihanan pikkuneidin elämääni.

Toivottavasti meidän yhteinen matkamme jatkuu pitkään ainutlaatuisena ystävyyssuhteena ja pitkänä kasvutarinana, joka tuo paljon iloa meille molemmille nyt ja tulevaisuudessa. Oletko harkinnut aloittaa vapaaehtoistyön, tee se NYT, koska apuasi tarvitaan.

Anna – Vapaaehtoinen Kamu


Mielensäpahoittaja Kamuna – nuoren matkassa

Pyydettiin blogi. Olen toiminut Kamuna lähes seitsemän vuotta ja saanut kulkea pienten ihmisten rinnalla monenlaisissa käänteissä. Nyt en toivo muuta kuin, että saan jatkaa Kamuna vielä monta vuotta. Haluan nähdä, kun PikkuKamut kasvavat ja rakentavat omanlaisen elämänsä, ja olla tukena. Mieleni on kuitenkin jo vähän haikea.

Sain joululahjaksi Tuomas Kyrön kirjan En juhli, Mielensäpahoittaja ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Ei ollut kirjailijan kynä tylsynyt eikä ajatus karannut soijamuhjuksi. Pellonlaidalta, tumman karvareuhkan alta mies tarkkailee maailmaa ja lausuu kiertämättömiä tosiasioita autolla-ajosta, ystävyydestä ja perunankeitosta. Kyllä minä tykkään, hymyilin ja hihittelin lukiessani.

Taisin sittenkin nauraa eniten itselleni. Olisiko meissä, siis Mielensäpahoittajassa ja minussa, sittenkin jotain samaa? Kirjassa annetaan neuvoja kaikenlaisille murehtijoille. Mielensä kun voi ankeuttaa niin monenlaisista asioista: maanantaista, satsuman kivestä tai itkevistä lapsista julkisissa liikennevälineissä. Mielensäpahoittaja-hahmo ammentaa omasta elämänkokemuksestaan myös päteviä neuvoja. Kerron tässä yhden suosikkini: kahvipaketin ulkonäköä ei saa muuttaa. Tarpeeksi vaikeaa on, kun on erilaisia paahtoja. Viimeksi ostin pannujauhatusta, vaikka uusi mokkamasterini ei yhtään tykkää siitä. Mutta ihan vakavasti, yksi ajatus ja sen kommentti sai minut miettimään menneitä OmaKamu-vuosia. Siitä on aikaa, kun vedin PikkuKamua pulkassa ylämäkeen ja kävimme Kallion paloasemalla ihmettelemässä Stadin brankkareiden sammutuskalustoa. Tulimme päiväkodista yhdessä potkuautolla ja teimme plussalaskuja uuteen matikanvihkoon.

Kyrön kirjan sivu 143 alkoi näin: Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun teini-ikäinen poikani sanoi, ettei enää kaipaa halauksiani! Työnsi oikein käsivarrenmitan päähän. En sentään ole kokenut samaa, mutta millaisen kommentin tuohon voi sanoa. Kirjailija lausuu totuuden. Aikuinen rakastaa lasta enemmän kuin lapsi aikuista. Lapsen elämä on irrottautumista meistä aikuisista, vanhemmista, opettajista ja myös minusta Kamusta. En silti halua liittyä voivottelijoiden joukkoon. Elämä on. Pidän PikkuKamusta kiinni niin pitkään kuin suinkin. Koetan halata niin usein kuin voin, soitan ja viestittelen, kysyn koulukuulumisia ja peliaikatauluja. Käyn tykkäämässä instakuvista ja yritän pysyä kiinni ajassa, etten taantuisi harmistelevaksi karvalakkiukoksi.

Tulossa on taas elämäntäyteinen Kamu-vuosi. Aion käydä katsomassa lasten korispelejä, kokeilla luistelua ja leipoa laskiaispullia helmikuussa. Tilanteen salliessa OmaKamu ry järjestää taas jotain kivaa yhteistä tekemistä. Ajattelen, että voimme pelien ja puuhailun lomassa pohtia yhdessä elämänmenoa. Olen opetellut kuuntelemaan enemmän ja antamaan vähemmän neuvoja. Lapset tekevät omanlaisensa elämän. Yritän olla tukena missä voin. #olentukena-kampanjassa nostamme esiin lasten ja nuorten parissa tehtävää vapaaehtoistyötä. Se tarjoaa iloa ja merkityksellisyyttä myös meille vapaaehtoisille aikuisille. Tule mukaan OmaKamu-koulutuksiin, joita järjestetään Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Hämeenlinnassa, Lahdessa ja kohta myös Tampereella. Eeva Heikkilä – OmaKamu ry:n hallituksen jäsen ja vapaaehtoinen Kamu vuodesta 2016.

Nappulakengät

Alkusyksyn viileä tihkusade ripottelee vettä takaraivolleni, kun solmin ykkösluokkalaisen PikkuKamuni nappulakenkiä tekonurmikentän laidalla. Harjoitusten alkuun on vielä aikaa, mutta harrastus on tärkeä eikä siitä sovi olla myöhässä. Olemme tutustuneet vasta vähän aikaa sitten, mutta tunneside on jo syntynyt. Tunnen suurta ylpeyttä tuosta PikkuKamustani, joka täyttä päätä opettelee lukemaan, kulkee itsenäisesti kouluun ja tuntee kotikulmansa kuin omat taskunsa. Minä, Kamu, yritin vain pysyä perässä, kun poika johdatti meidät määrätietoisesti tälle kentälle osoittaen matkan varrella kaveriensa kodit ja muut kaupunginosan tärkeimmät kohteet.

Harjoitusten alettua huomaan seuraavani pojan liikkeitä ja eleitä tarkasti ja eläväni pelitilanteissa mukana. Kunpa pallo pomppisi välillä hänellekin! Melkein ajattelematta kannustan mukana pojan rynnätessä hyökkäykseen ja taputan hänen puolustaessaan oman joukkueensa maalia. Samalla murehdin. Onhan pojalla varmasti tarpeeksi päällä? Kuinkakohan koulu on lähtenyt käyntiin? Eivät kai nuo joukkueen isommat vainkiusaa häntä?

Pallo kimpoaa puolustajan jalasta pojan eteen ja hän on yhtäkkiä vastakkain maalivahdin kanssa. Poika potkaisee, menettää tasapainonsa ja kaatuu rähmälleen märkään kenttään. Pallo vierii täpärästi tolpan vierestä ohi maalin. Ehdin jo huolestua; housut ovat litimärät ja vielä pitäisi kävellä kotiin, nyt tuo kyllä vilustuu. Itse palelen jo kentän laidalla liian ohuessa takissani. Poika sen sijaan ei näytä olevan moksiskaan, vaan nousee ripeästi pystyyn ja kirmaa pallon perään. Kengännauhat ovat kuitenkin päässeet aukeamaan. Solmin rusetit uudelleen, tarjoan hörpyn vettä ja lähetän leveästi hymyilevän pojan takaisin kentälle. Ykkösluokkalaisen huolettomuus saa minut herkistymään. Murehtiessani kentän laidalla poika on keskittynyt ainoastaan tuon villisti pomppivaan pallon perässä juoksemiseen. Muuta ei hänen maailmansa juuri nyt mahdu – ja siitä olisi minullakin opittavaa.

Sydämessäni toivon, että poika saisi pitää tuon hymynsä huulillaan vielä pitkään ja olla rauhassa lapsi. Ehkä minustakin voisi olla siinä apua. Harjoitus päättyy ja lähdemme talsimaan PikkuKamuni kotia kohti, toinen läpimänä ja toisellakin silmäkulmat kosteina. Antti – vapaaehtoinen Kamu

Tilaa OmaKamu-uutiskirje sähköpostiisi!

Haluatko tukea toimintaamme, mutta sinulla ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta siihen? Tue toimintaamme tilaamalla uutiskirjeemme ja kertomalla toiminnastamme. Lähetämme kuulumisiamme korkeintaan kerran kuukaudessa. Tilauksen voi perua milloin tahansa.